Vatna Dolorosa

10.5.2023 / Päivä 10
18,8 km hiihtoa (yht. 151,5 km); kävelyä edestakaisin 13,6 km 12 legiä
korkeus: n. 700 m
sää: aamu ja päivä +10C, tyyni, pilvinen, sumuinen; ilta plussalla, tyynehkö, aurinkoinen sijainti: N 64,318287° W 018,201241°
seuraa: http://share.garmin.com/avotunturit

Vatna Dolorosa

Aamu valkeni tutuissa ja odottavissa tunnelmissa. Näkyvyydellä ei päässyt taaskaan kehumaan, mutta viimeinen hiihtopäivä oli koittanut ja jäätikön reuna odotti enää muutaman legin päässä.
Taipaleelle lähdettiin totutusti 9:ltä ja matka taittui joutuisasti laskuvoittoisessa ja märässä, mutta hyvin luistavassa lumessa näkyvyydenkin parantuessa. Lämpöasteita oli kymmenisen ja kun tuulikaan ei tuivertanut, niin siitä voi päätellä hikinorojen valumismäärän iholla.

Retkikuntamme privaattia etenemistä ei tällä kertaa todistanut kuin muutama matalalla lentänyt siivekäs olento, mutta toisaalta paljon korkeammalta pilvien takaa kuului tavallista enemmän lentokoneiden ääniä ja maastoon oli piirtynyt runsaasti erilaisia lumella kulkevien ajoneuvojen jälkiä. Alkoi tuntua siltä, että olimme vähitellen saapumassa sivilisaation pariin ja jättämässä sinisen ja valkoisen rikkumattoman rauhan ja tyyneyden taaksemme.

Yksi legitauko pidettiin sää- ja lumiolosuhteita mittaavan laitteen ympärillä, joka herätti erityisesti tutkija-Karoliinan mielenkiinnon.
Itse en paljon laitteesta liikoja ymmärtänyt, mutta näkyi olevan vietnamilaista alkuperää.
Pian olikin loppulaskun aika ja tyylejä tulla alas oli monia. Melkoista taituruutta, onnea ja kylmäpäisyyttä sai kyllä omata, jotta selvisi kaatumatta ahkioiden kanssa alas jäätikön ja kuivan maan taitekohtaan.

Yli 150 kilometriä ja Euroopan suurin jäätikkö oli ylitetty. Oli ihan voittajan fiilis ja onnitteluhalausten ja ryhmäkuvien aika.

Koska jäätikkö oli vetäytynyt vuosien saatossa ja kevätkin oli pitkällä, niin superjeeppien kuskit eivät voineet taata noutoa jäätikön reunasta. Näin ollen edessä oli vielä viimeinen ponnistus, todellinen Via Dolorosa eli tavaroiden roudaaminen majalle, joka sijaitsi linnunteitse arvioituna 5,5 kilometrin päässä. Pieni pyrähdys linnuille ja meille aika hitonmoinen askel.

Mieleen palautui lähtöpäivän tunnelmat, kun päivittelimme neljän lyhyemmälle hiihtovaellukselle lähtevän nuoren uurastusta, kun olivat kantamassa kamppeitaan jäätikölle.
On se jännää miten kohtalo toimii, ennusmerkit oli meille jo silloin annettu, mitä tuleman pitää ja nyt olimme samassa tilanteessa kuin nuoret paikalliset urhot. Eipä siinä mitään, kamppeet kantoon ja matkaan mars.

Tavaroita siirrettiin etapeittain eteenpäin ja palattiin hakemaan lisää. Kantotyö sujui hitaasti ja hikisesti, välillä mutaan vajoten ja kaatuenkin ja pienempiä puroja ylittäen kunnes tultiin ensimmäiselle todelliselle vesiesteelle. Joessa virtasi niin paljon ja vuolaasti vettä, että yli ei tulisi pääsemään helposti. Tiedustelijat Jaakko ja Eetu lähtivät tutkimaan ylitysmahdollisuuksia köysien turvin. Ja löytyihän sellainen. Virtaus oli tosin melkoinen, mutta vettä oli onneksi vain polveen asti.

Jaaha, tuonneko nyt oli mentävä, aprikoi porukka? Mutta kun vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, emme osanneet lentää eikä ollut packcraftejä mukana eikä kukaan ollut muistanut tilata helikopteria apuun, niin kosteaan virtaan vei jäätikön ylittäneen askel.
Märkää ja kylmää oli, mutta kyllä pitää onnitella itseään ja koko huippuporukkaa kun koettelemuksesta selvittiin haavereitta, vaikka ei tosiaankaan kuivin jaloin. Paitsi Marssi-Mika, joka Rokat jalassa lompsi joen yli kuin olisi marssinut kuivalla maalla.

Kun vesistö oli ylitetty eteen avautui harjanteen takaa kuivempi tasanko, jossa näkyi tuoreempia superjeeppien renkaanjälkiä. Päätettiin jatkaa majalle saakka, jonne oli enää 3,9 km matkaa. Tahti kiihtyi, vaikka kantamukset rupesivat painamaan, mutta apua toisille antaen ja suomalaisesta sisusta ammentaen määränpää lähestyi vääjäämättä.
Keli parani, pilvet väistyvät, tihkuinen sade lakkasi ja aurinko näyttäytyi ja saimme vihdoin edetä julmetun kauniissa vuoristomaisemassa jäätikön häämöttäessä takanamme. Kaikki näytti oikein hyvältä kunnes vaelluksen korttipakasta nousi Musta Pekka. Edessä oli taas joen ylitys, josta ei selvittäisi kuivin jaloin ja aikaa palaisi tavaroiden roudaamiseen. Päätös oli tehtävä ja siihen oli helppo yhtyä. Noudetaan telttakamat keitinlaatkoineen 2 kilometrin päästä ja leiriydytään iloisesti solisevan joen partaalle. Maja olisi ollut kahden kilometrin päässä, mutta aurinkokin oli jo ehtinyt laskea kun oli saatu teltat pystyyn ja padat porisemaan, joten ratkaisu tuntui oikealta ja ainoalta.

Vielä iltatyhjennys ja hetki upean tähtitaivaan alla ja ympärillä taivasta kurkottavien vuorten ihailua. Pohjoisella tähtitaivaalla loisti kirkkaana joku yhdeksästä planeetoista ikään kuin kertoen, että kaikki on nyt hyvin, hyvin ootte vetäneet.

Oli todella tapahtumarikas 12 legin päivä. Ja juuri tällaiset päivät tekevät matkasta aidon seikkailun, jota voi muistella sitten kiikkustuolissa pieni hymynkare suun pielissä. Kiitos teille kanssareissaajille, ootte aivan mahtavia.

– Kalle ja Mika