Merike ja Anne olivat hiihtovaelluksella Kebnekaisella 5.-11.3.2023. Kuullaanpa mitä heillä on reissusta kerrottavanaan. Hypätään siis nojatuolimatkalle Ruotsin suurtuntureille.
Idea hiihtovaelluksesta Kebnekaiselle lähti siitä, kun Merike oli viime keväänä palannut Grönlannin retkikunnasta ja Anne sattui kysymään, mikä on seuraava reissu-unelma. Tuollaisia kysymyksiä kannattaisi näköjään välttää, jos ei halua löytää itseään tekemästä jotakin, mistä on vuosia kieltäytynyt. Tälläkin kertaa se kuitenkin kannatti.
Merike vastasi, että haluaisi kerrankin lähteä hiihtovaellukselle oman ystävän kanssa. Merike on hiihdellyt elämästään kuukausikaupalla mukavien miestelttakaverien kanssa, mutta omaa naisystävää telttapariksi sellaiseen ei ole tähän mennessä löytynyt.
Ajatus tiukkaan aikataulutetusta ryhmänä vedetystä hiihtovaelluksesta taisi kuitenkin saada alkuunsa Annen puolelta jonkinlaisen tyrmäyksen. Olemme toki kulkeneet vuosia yhdessä sulan maan aikaan vaativiakin viikon, puolentoista, vaelluksia, joten toisen tapa liikkua luonnossa ja yhteinen telttaelämä ovat tulleet tutuiksi. Annelle ahkion vetämisestä ja talvitelttailusta kokemusta oli vain viikonloppureissujen verran. Kontrasti Sarekin, Huippuvuoret ja Grönlannin kolunneeseen tupla-ahkion vetäjään oli aika suuri.
Eniten viikon talvivaelluksessa Ruotsin suurtuntureilla Annea mietitytti jyrkät ja haasteelliset laskut ahkion kanssa. Omaan tahtiin tehtyjen vaellusten perusteella Annea ennakkoon kovasti arvelutti, miltä legien määrittämä päivärytmi tuntuu. Merike oli yrittänyt vakuutella, että legi-systeemi (50 min hiihtoa + 10 min tauko) on jouhevaa etenemistä, jossa 10 minuutin tauot ja 30 min lounastauko alkavat tuntua jopa pitkiltä. Ja pakko myöntää, että pakkasessa 10 minuutin tauko oli juuri sopiva aika ottaa juotavaa ja syötävää ja tehdä muut tarvittavat huoltotoimet.
Kun päätös yhteisestä hiihtoreissusta oli tehty, niin Anne ilmoittautui Ankarien avotuntureiden Johdatus arktiseen hiihtovaeltamiseen -kurssille. Kebnekaisen kierto valikoitui kohteeksi siksi, että olimme olleet kymmenen vuotta sitten siellä ensimmäisellä pidemmällä yhteisellä vaelluksella. Silloin emme ehkä kuvitelleet, että tulisimme sinne myös joskus hiihtämään yhdessä. Tuttujen maisemien näkeminen uudelleen lumivaipassa tuntui huikaisevalta.
Kebnekaisen kierroksen porukka tapasi sunnuntaina 5.3. Nikkaluoktassa parkkipaikalla. Alkuvalmistelujen aikana porukka tutustui luontevasti toisiinsa ahkioiden pakkaamisen, bensakeitinten testaamisen ja teltta-asumuksien kokoamisen lomassa. Iltapäivän auringossa lähdimme Ninan johdolla hiihtelemään Vistasvaggiin. Ensikertalaisena Annea toki jännitti, mitä mahtaa tulla eteen hiihtäessä kovakuntoisen porukan kanssa. Toisaalta kokemus on opettanut, että ennakolta on viisasta valmistautua niin hyvin kuin pystyy, mutta etukäteen ei kannata huolehtia kaikkea mahdollista, mitä eteen saattaa tulla.
Opastetun hiihtovaelluksen luoma turvallisuuden tunne oli viikon aikana Annesta yllättävin kokemus. Oppaan vastuulle saattoi jättää jokien ylityskohtien arvioinnin, lumivyöryriskien miettimisen ja jopa sopivan etenemisvauhdin määrittelyn. Naksua huudettiin melko ahkeraan ja napakasti, jos vauhti meinasin yltyä huomaamatta liian kovaksi. Ninan rauhallinen ja rento suhtautuminen toi hyvää fiilistä koko porukalle.
Ensimmäinen yö Vistasvaggissa oli kylmä, pakkasta 32 astetta, revontulet illalla pimeällä taivaalla. Bensakeittimen käyttö teltassa oli Annelle uutta, jota oli saanut harjoitella hieman johdatuskurssilla. Telttaparin varmuus ”keskuslämmityksen” käytöstä ei ollut lainkaan pahasta. Bensaa oli jokaiselle telttakunnalle varattu litran verran vuorokaudessa lumen sulatukseen, ruuanlaittoon ja varusteiden kuivaamiseen. Ja se riitti vallan mainiosti ja toi mukavuutta talvitelttailuun.
Vaellusta edeltävä viikko Kebnekaisen seudulla oli ollut leuto. Ruotsin ilmatieteenlaitos ilmoitti lumen syvyydeksi vain 65 cm (yleensä tähän aikaan yli metrin verran). Vistasvaggissa oli helppo edetä, kun joki oli hyvin jäässä. Pystyimme etenemään kelkkauraa hyödyntäen nämä ensimmäistä pari päivää.
Tiistaina Stuor Reaiddavaggia noustessa pääsimme ensimmäisen kerran kokeilemaan nousukarvojen hyötyjä. Näköala oli huikea korkeiden massiivien väliin hiihdettäessä. Meriken kertomus siitä, miten Grönlannissa ei huomannut hiihtävänsä alamäkeä ennenkuin viimeisinä päivinä, lumen tekemä harha, tuli Annella omakohtaisesti koettua. Nousimme tasaista mäkeä kohti Nallon tupaa, mutta silmillä arvioiden Anne luuli menevänsä alamäkeä. Vasta taaksepäin katsoessa huomasi ylämäen, jota olimme hiihtäneet. Kesävaeltamiseen verrattuna pinnanmuotojen hahmottaminen lumesta oli vaikeampaa. Suotta eivät muut reissukaverit naureskelleet meidän olevan kuuroja ja sokeita.
Nallon tuvan ympäröivät huiput olivat yhtä vaikuttavia ja kauniita kuin sulan maan aikaan, vaikkakin hyvin erilaisia pitsipuvuissaan, kun lumi muodostaa kiven kanssa selkeäkontrastisia kuvioita huipuille. Tähtitaivas ja kuutamo ilman valosaastetta ovat mykistävät. Yöllä nukutti jälleen hyvin tuplamakuupusseissa kuumavesipullojen kanssa.
Keskiviikkoaamuna lähdimme hiihtämään napakkaan ylämäkeen varsin kirpakassa pakkasessa ja pohjoistuulessa. Annen ahkio tuntui ihmeellisen nahkealta ja suksi ei tuntunut liukuvan yhtään. Jyrkässä ylämäessä ahkion vetäminen onnistui vain kävellen ja Oskari avuliaana puukkasi ahkiota takaapäin apuna. Anne ehti miettiä liki kolmen legin ajan, että onko palautuminen todella jäänyt vajaaksi edellisestä päivästä, onko viikon takainen flunssa painamassa keuhkoissa, tuliko ahkion ja suksien pohjat puhdistettua kuurasta vai käynnistyykö kroppa vaan vähän hitaasti heti aamusta jyrkkään mäkeen lähdettäessä. Kirpeä viima taisi paleltaa useimpien kasvoja, mutta Annella riitti lämpöä. Mitenkäs sen voisi muuten todeta, kuin tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Kolmen legin jälkeen Nina onneksi huomasi, että ahkion ”jarrunaru” oli jäänyt ahkion alle. Paras uutinen siihen päivään oli, että oma palautuminen ei ollutkaan mennyt pieleen ja suksi alkoi taas liukumaan. Tulipahan tehtyä extratreeni, joka näkyy myös urheilukellon sykegraafeissa.
Kirkkaassa auringonpaisteessa Sälkan tuvat häämöttivät alhaalla laaksossa. Hiihtokeli lämpeni auringon paistaessa ja tuulen jäädessä selän taakse. Lumisessa alarinteessä hiljalleen laskiessa Anne totesi, että onneksi ei tullut enempää pohdittua rinteen jyrkkyyttä, vaikka se oli mielikuvissa välillä käväissyt. Uutena kokemuksena oli, että talvivaelluksen liikkumislinjat ovat monella tapaa lempeämmät kuin kesällä kulkiessa. Kaiken tarpeiston vetäminen perässä ahkiossa on kevyempää kuin rinkassa selässä kantaen. Mukaan voi pakata vaikka maapähkinävoita. Toki osuutensa on myös reittien valinnalla. Merikellä ahkio oli naruvedossa ja rinteitä laskiessa muiden mielestä poukkoileva ahkio oli välillä kuin villi koira. Kuului, kun miehet kommentoivat, että ”tuo s…tanan muija ei kaadu, vaikka yrittäisi tönäistä kumoon”.
Tjäktjavaggia etelään hiihtäessä Kebnekaisen huiput näyttäytyivät hienosti vasemmalla. Vaikka laakso oli kauttaaltaan valkoinen, jouduimme hieman etsimään telttapaikka, jossa lumi riittäisi. Sellainen löytyi Kuoperjåkkan tuulisuojan läheltä.
Nina oli etukäteen huolissaan lumen riittävyydestä Laddjuvaggissa. Pari päivää sitten vastaan tulleet suomalaisheput kertoivat laakson olevan lähes paljas. Singin tupien ohi kaarrettuamme todella lumi alkoi huveta silmissämme. Laddjuvaggin pohjalla kulkevalle kelkkareitille oli jouduttu siirtämään lunta. Kelkkareittiä ja joen jäätä pitkin reittiä hakien pääsimme etenemään ja jouduimme kantamaan ahkioita vain pikkupätkän kivikossa. Takaa puhaltava puuskittainen tuuli ja lumipyry yltyivät kapeassa solassa. Telttojen myrskypystytys kahden telttaparin yhteistyönä oli hilpeää touhua, jossa pääsi ensikertalaiset pääsivät harjoittelemaan toimintaa tositilanteessa.
Sääolosuhteet innostivat Merikeä rakentamaan absidivessan telttaan myrskyltä suojaan. Luksusvessamme pöntön kansineen sai paljon kiinnostuneita tutustujia. Käyttöoikeutta ei kuitenkaan myönnetty kuin oman teltan väelle. Kieltämättä Annella sen käyttöön liittyvät ennakkokäsitykset haihtuivat, kun ulkona tuuli navakasti ja lumi pöllysi. Toki olisi voinut olla astetta pahempi kokemus, jos telttaparina olisi ollut joku vieraampi. Oman ystävän kanssa moisen kokemuksen jakaminen ilman suurempia traumoja jo onnistui. 🙂 Merikelle taisi pahinta olla herätä aikaisin aamulla ”krematorion käryyn”, kun vessapaperinpoltto oli käynnissä.
Talviretkeily avasi jälleen uusia puolia yhteisestä telttaelämästä. Meriken reissussa kohtaama matemaattinen pähkinä oli: Grönlannin telttapari Jaakko on Annea kaksi kertaa isompi, mutta Anne vie tilaa teltassa kolme kertaa enemmän. Tätä jäimme pohtimaan. Annesta ei tullut oikein Jaakkoa. Kodin kuljetus ja pystytys sekä elely muutamassa neliömetrissä saattaapi näkyä huushollausta opettelevan tavoissa. Muutaman kerran Merike yritti saada telttapariaan istumaan omalla puolellaan omien tavaroidensa kanssa kuvailemalla jotakin näkymätöntä viivaa keskellä telttaa telttapatjojen välissä. Keskustelu aiheesta jatkunee, mutta vielä huumorin siivittämänä.
Perjantai alkoi parilla legillä Fjällstationille. Jokainen nautti siitä, mitä oli eniten unelmoinut ja kaivannut. Joku tilasi punaviinin, joku fiilisteli takan lämmöstä ja ikkunoista avautuvista maisemista, joku hamstrasi matkamuistot kotiin viemisiksi, jollekin valmis lounas oli mieluisaa vaihtelua. Anne on ikuisesti kiitollinen Petrille isomman ikkunallisen vessan luovutuksesta, jossa saattoi edes vähän puhdistautua matkan kerryttämästä likaisuuden tunteesta. Jatkoimme hiihtomatkaa hetken ”sivistystä” maistettuamme.
Lauantaiaamun viimeiset legit pystyimme hiihtämään lumetettua kelkkauraa pitkin. Takana häämöttivät jälleen Kebnen massiivit. Mielessä ajatus siitä, että oli huikeaa, että tuli lähdettyä ja oli mahdollisuus kokea tämä kaikki talvella. Viikko ulkonaoloa, liikkumista, epämukavuuksien sietämistä, hyvässä seurassa nauramista ja valtavan kauneuden ihastelemista oli tehnyt jälleen hyvää sekä mielelle että ruumiille.
Mukavaa huomata, miten erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset onnistuvat rakentamaan hyvän kokemuksen. Viikkoon osui paljon erilaista säätä ja koettavaa niin ensikertaiselle kuin maailman jäätiköitä hiihtäneelle. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen kauneutta ja nauttiakseen hiihtämisestä. Tämä Vesa-Matti Loirin laulu hyräilytti Annea legejä vetäessä. Tällä fiiliksellä arkeen.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
-Maailma on kaunis sanoitukset Kalervo Halonen / Vexi Salmi-
Teksti: Merike ja Anne
Kuvat: Nina