Upeita maisemia ja ylämäkiä
Hurahdin talviretkeilyyn ja hiihtovaellukseen vuosi sitten. Yhtenä syksyisenä päivänä Haltin suunnalla päätin, että tänne haluan palata myös talvella. Viime talvena pääsinkin kokemaan upeita hetkiä helmikuisessa UKK-puistossa kiivetessäni Sokostin huipulle ja keväthangilla Käsivarren erämaassa. “Kolmen valtakunnan vaellusta” kuvailtiin kruununjalokiveksi, jonka jokaisen pitäisi kokea, kunhan varautuu pitkiin nousuihin. Ja toden totta: ylämäkiä riitti, mutta kokemus oli jokaisen nousumetrin arvoinen.
Ryhmässä hiihtovaeltaminen mahdollistaa pääsyn paikkoihin ja maisemiin, joihin en yksin talvella rohkenisi lähteä – ihan syystäkin. Kunnioitus säätä, kylmyyttä ja erämaan nopeasti muuttuvia olosuhteita kohtaan on suuri. Olen katsellut Barraksen lumista huippua Kilpisjärveltä käsin monta kertaa ja haaveillut sen juurelle pääsemisestä. Olinkin asettanut jonkinlaisen ennakko-odotuksen, että näkisin kyseisen huipun lähempää ympäröivässä maisemassaan. Kauheasti en uskaltanut toivoa aurinkoa ja kirkasta keliä tälle helmikuiselle vaellukselle, jotta osaisin nauttia juuri siitä, mitä luonto sillä kertaa antaisi osakseen.
Sääherra oli kuitenkin läpi reissun puolellamme. “Hyvä keli” on toki suhteellinen käsite, myös myrsky voi olla hieno kokemus oikealla hetkellä, mutta aurinkoinen keli kannatteli meitä kuitenkin aina reissun puoliväliin saakka. Sen jälkeen saimme myös hyvää kokemusta tuulesta, sumusta, pöllyävästä lumesta ja white outista. Ehkä kliseistä todeta, mutta maisemat olivat koko ajan aivan mielettömiä. Itselle suuria ja vaikuttavia. Hämmästelin ääneen ”Siis en mä kestä”, ”Miten voi olla näin hienoa?” tyyppisiä lauseita. Jos joku reissukaveri ihmetteli, mitä mutisen yksikseni, niin luultavasti päivittelin upeita maisemia tai niitä edellä mainittuja ylämäkiä.
Kaiketi perus matematiikan mukaan nousumetrejä pitäisi kertyä saman verran kuin laskumetrejä, jos reissu alkaa ja päättyy samaan paikkaan, mutta saanen humoristisesti epäillä. Vaelluksen viidentenä päivänä edessämme olivat reitin jyrkimmät nousut ja hetkittäin meinasi usko loppua. Välillä nauroin itsekseni, että ”En kyllä tule tuosta nousemaan sukset jalassa”, mutta kyllä niistä joka kerta vain noustiin.
Matka tarjoili jokaisena päivänä jotain uutta ja mieleenpainuvaa. Toisen yön leiripaikka avotunturissa Barraksen ja sen ympäröivän vuorijonon komeillessa taustalla tallentui erityiselle muistipaikalle. Kapusin illan ja aamun aikana useamman kerran teltan viereiselle kukkulalle ihastelemaan maisemaa. Kiitollisuus luonnosta ja ympäröivästä kauneudesta oli läsnä, mutta kiitollisuus myös itselleni, että tähän hommaan olin alun perin ryhtynyt.
Kolmantena hiihtopäivänä saavuimme Isdalenin laaksoon juuri auringon laskiessa. Päivä oli ollut jokseenkin pitkä ja ehdin hetken epäillä ylämäkiä tampatessa, että onko luvattua paratiisilaaksoa olemassa. Lopulta maisema laaksoon avautui jyrkän laskun jälkeen ja maisema oli pysäyttävä. Jäin ihastelemaan avautumaa maisemaa auringonlaskun valaistessa jylhiä vuoria ympärillä. Telttaleirin pystytimme yhdelle hienoimmasta paikosta, missä olen luonnossa yöpynyt. Myöhäisen illan kruunasi revontulien valoshow, joka oli tähänastisen elämäni upein.
Tämä oli ensimmäinen hiihtovaellukseni ilman tupien turvaa. Jännitystä aiheutti etenkin bensakeittimen käyttö teltassa, mutta juuri käydyn johdatuskurssin ja telttakavereiden tuoman kollektiivisen tuen turvin pääsin nopeasti mukavuusalueelle keittimen käytössä. Opin tulkitsemaan keittimen ”savumerkkejä”: milloin se kaipasi lisää painetta ja milloin pari kopautusta likaa irrottamaan. Läheltä piti -tilanteita oli vain yksi, kun patalappu hiillostui keitinlaatikon läpi polttimen kuumuudesta – hyvä muistutus pysyä valppaana myös teltan lämmöstä nauttiessa.
Neljäs päivä kului hiihtäen läpi tuulisen Isdalenin laakson. Päivän aikana sai hyvää oppia ja kokemusta kaatuvista ahkioista ja sivurinteessä hiihtämisestä. En ole kovin mukavuusalueella alamäissä tai jäisessä rinteessä ja huomasin jännittäväni herkästi. Kokemus kuitenkin opetti ja viimeisenä reissupäivänä alamäkipainotteinen reitti tarjosi myös onnistumisen kokemuksia. Ennen usvaisan maiseman laskeutumista ympärillemme ehdimme päivän päätteeksi leiriin laskeutuessa ihastella myös komeaa auringon halo-ilmiötä ja Pältsän komeaa huippua.
Normaalisti omistaisin oman kappaleen ruualle, mutta täytynee todeta, että ruokahalun ylläpitäminen tällaisilla reissulla on itselle haasteellista. Keskitytään kuitenkin niihin onnistumisiin tältäkin saralta: voissa paistettu pyttipannu, kylmäsavulohileivät, leipäjuusto ja mustaherukkamehu ja aamukahvi. Ne maistuivat.
Summa summarum. Ryhmään lyöttäytyminen on mahdollistanut itselleni lumiset avotunturit ja mykistävät maisemat. Ryhmässä vaeltaminen tuo ja luo myös turvaa ja tukea, jota sain myös osakseni, kun viimeisinä hiihtopäivinä sain seurakseni flunssan, eikä jaksaminen ollut huipussaan. Hiihtovaeltaminen on avannut itselleni kokonaan uuden maailman – ei tällaisia maisemia löydy takapihalta tai kilometrin päästä. Niiden eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä matkaa. Reissun jälkeen mielessä lepää kiitollisuus koetuista hetkistä, maisemista ja erämaan hiljaisuudesta. Kuvat puhuvat pitkälti puolestaan ja niiden kautta pystyn aikamatkaamaan koettuihin hetkiin takaisin. Niitä katsellessa tuntuu lähes siltä, että seisoisi juuri siinä hetkessä uudestaan.
– Eeva
