Kotiinpaluu, jotenkin

Sijainti: koti, lopulta

Kotiinpaluu, jotenkin

Vaikeinta on päästä perille. Kuukauden ajan perille oli itärannikon pikkukylä, mutta siitä kotimatka vasta alkoi.

Jäätiköllä retkikunta tekee kaiken yhdessä – ylä- ja alamäet, varusteiden kantamisen ja vessat – siihen saakka, että on aika lähteä kotiin. Tiemme erkanivat Islannissa, kun muu porukka lähti suoralla aamulennolla Helsinkiin ja minä jäin syömään viimeisiä perunamuusseja Keflavikin rantakallioilla ja odottelemaan iltapäivän yhteyttä Ruotsin länsirannikolle.

Jäätiköllä ei ole sellaisia esteitä, jota ei voisi joukkovoimalla ja sisulla ylittää. Tuntui absurdilta, kun ihmisjoukon matkanteko pysähtyi lähtöportin ja lentokoneen välille puoleksitoista tunniksi, vaikka este ei ollut sen suurempi kuin sulkunauha ja keskikokoinen bussikuski.

Jäätiköllä ajan perusyksiköitä on legi ja viikon ruokasäkki, mutta majoitus järjestyy aina seuraavaksi yöksi. Myöhästyin vaihtoyhteydestä viisi minuuttia ja jäin keskiyöllä raapimaan lentokenttähotellien ovia. Jäätiköllä suunnan näyttää kompassi, mutta lentokentällä ei löydä mihinkään, jos asiakaspalvelun täti on piirtänyt paperille uuden lennon numeron ja lähtöajan päin persettä.

Seuraavana aamuna pääsin lennolle. Tosin en ollut aivan varma, minne, koska lähtöportin tietojen mukaan sen määränpäänä oli Norjan eikä Ruotsin länsirannikko, mutta muutoksesta ilmoitettiin vain tanskankielisellä kuulutuksella. Olin nukkunut huonommin kuin jääkarhuvahdissa, matkalta mukaan napattu flunssa alkoi muuttua täyden skaalan räkätaudiksi, enkä ollut enää varma, ymmärsinkö tanskaa vai hourailinko. Siinä vaiheessa, kun lentokone juuttui kiitotiellä aamuruuhkaan, päätin, että jos päätyisimme Norjaan, mieluummin hiihtäisin kotiin.   

Koska suksipussin lisäämisen paluulennoille ei onnistunut, olin sullonut kaikki tavarat täysin palvelleeseen ahkiokassiin ja yrittänyt saada sen näyttämään ns. normaalilta matkatavaralta, eikä missään nimessä suksipussilta. Ennakko-odotuksista huolimatta, pussi kyllä ilmestyi määränpäässä matkatavarahihnalle, mutta sukset olivat kurkanneet iloisesti kankaan läpi kuin sanoakseen ähäkutti sillä ilkikurisen ärsyttävällä kielellä, jonka sukset niin hyvin osaavat.

Tällä Odysseian eväsretkellä osasin jo odottaa bussipysäkin olevan suljettu tietöiden takia, mutta kun raitiovaunukin peruttiin, alkoi jo hieman naurattaa. Kun olin saanut painittua ruumissäkin muotoisen suksipussin kotirappuun, naapurin täti kysyi, onko hiihdot nyt hiihdetty. Vastasin, että tältä erää. Ensi vuonna uudestaan.

Kuten Absoluuttinen nollapiste lauloi joskus, ”ei tässä ole mitään moniselitteistä, olen vain jotenkin palaamassa kotiin”.      

Muullakin retkikunnalla on kaikki hyvin!

Saara