Huippuvuoret – kesäversio

Sarja ”hiihtovaeltajan kesäretket” jatkuu blogissa. Ja kun oli syytä epäillä, että heinäkuussa Kebnekaisellakin alkaa jo olla kesä (toisin kuin kesäkuussa), oli aika suunnata vielä kauemmas pohjoiseen eli Huippuvuorille! Eihän sitä arktinen vaeltaja malta pysyä Arktikselta pois kokonaista vuotta, joten vieroitusoireita pitää hoitaa myös näin kesäaikaan.

Mitä Huippuvuorilla sitten voi tehdä kesällä? No vaikka mitä! Moottorikelkkailu ja pilkkiminen nyt eivät onnistu, mutta muuten vaihtoehtoja on paljon: veneillä, meloa, vaeltaa, hiihtää jäätiköillä ja niin edespäin. Tavallisten vaihtoehtojen sijaan halusimme tehdä jotain erilaista ja päätimme tehdä melontavaelluksen packraft-lauttojen avulla.

Reissun ajankohdaksi valikoitui heinäkuun puoliväli, jolloin oletimme maaston olevan jo kohtalaisen kuivaa kävelemiseen, mutta joissa riittävän vielä vettä melomiseen. Viiden hengen joukostamme kolme oli jo tutustunut tähän Jäämeren helmeen talvella, mutta Huippuvuorten kesän osalta olimme kaikki uuden äärellä.

Varsinainen vaellus alkoi venekyydillä Tempelfjordenin perukkaan, jossa pystytimme leirin rannalle aivan mielettömiin maisemiin: meri, vuoria, isot jäätiköt, jne. Ohjelmassa oli grillibileet, pulahdus jäälauttojen sekaan, keskiyön aurinkoa ja univelkojen kuittaaminen jääkarhuväijyjen välissä. Nalleja ei nähty, mutta lintujen lisäksi bongattiin hylje ja varsin rohkea naali. Ensimmäisen illan rantaleiri olikin varmaan yksi reissun kohokohtia.

Seuraavat pari päivää saimme hoitaa talvivaeltamisen vieroitusoireita, kun nousimme varsin sohjoista Von Postbreeniä ylös Fimbulisen jäätikölle ja laskeuduimme Rabotbreeniä alas. Jäätiköllä oli paikoin hyvin märkää, mutta pääosin lumista. Eteneminen onnistui kuitenkin ilman suksia eikä mukana olleita jäärautojakaan tällä kertaa tarvittu. Köysi, valjaat ja hakut olivat sen sijaan käytössä, vaikka railoja löydettiinkin onneksi vain yksi jalka kerrallaan. Jäätiköllä kolmikiloiset packraft-lautat kevensivät menoa toimimalla ahkioina. Jäätikkö tarjosi pientä seikkailua ja ennen kaikkea kätevän reitin Sassenelva-joen alkulähteille, joille leiriydyimme heti, kun pääsimme jäältä moreenille.

Jo illalla mahdollisuus meloa jään päällä virtaavassa joessa oli poltellut mieltä ja aamulla päätettiin ryhtyä tuumasta toimeen ja leiristä lähdettiin meloen. Touhu oli aika jännää ja reunamoreenin lähestyessä alkoi näyttää aina vain jännemmältä. Moreenin takana piileskelevä osuus tiedusteltiin jokivarresta ja moreeninyppylöiden päältä ja matkaa päätettiin jatkaa vesillä.

Teknisesti melonta ei ollut vaikeaa, mutta jään päällä ja alla virtaava vesi käyttäytyy ihan eri tavalla kuin tavallisessa joessa virtaava. Tämä puolestaan johti arviointivirheeseen, jonka vuoksi kaksi kärkimelojaa kaatuivat luullessaan meloneensa akanvirtaan ja päätyivät aika kuumottavalle uintireissulle. Melojat saatiin aikanaan rannalle ja tappioksi todettiin kaksi melaa, yhdet hanskat ja yksi ruokakassi. Päivä päättyi siis lyhyeen, vain muutaman kilometrin päähän startista. Laitoimme leirin pystyyn ja annoimme auringon kuivata kastuneet varusteet pohtiessamme jatkoa.

Suunnitelmat pitivät ja McGyver-patenttien avulla ratkaistiin melapula toistaiseksi ja kamat pakattiin uudestaan lauttoihin. Sassenelva olisi tarjonnut erittäin nautinnollista ja leppoisaa melontaa, ellei vastatuuli olisi tehnyt siitä protestanttisen työmoraalin mukaista hommaa: mitään ei saanut ilmaiseksi. Matkalla ihmeteltiin poroja, hanhia ja hienoja maisemia sekä jokeen nähden poikittaisia aaltoja. Harvemmin sellaisia näkee, mutta Huippuvuorilla sekin on mahdollista. Päivän päätteeksi teimme varsin mutaisen rantautumisen ja raahustimme tuulensuojaan Eskerdalen-laakson suulle.

Aamulla ihmettelimme leirissämme kesäkelien herättämiä, Huippuvuorilla varsin harvinaisia, hyttysiä ja myöhemmin ihastelimme Eskerfossenin vesiputousta ja kanjonia sekä nautimme kävelystä tundralla porojen seurassa. Talvireissulta tuttuja maisemia, mutta nyt tyystin erilaisina. Nuo paikalliset porot ovat selvästi eri sukua kuin Lapin porot: tukeva vartalo ja lyhyet jalat, lisäksi sarvet ovat keskimäärin huomattavasti suuremmat. Mutta ihan yhtä tyhmiä ne ovat kuin serkkunsa mantereella. Leirin laitoimme pystyyn kauniin kukkakedon kupeeseen lähelle Adventelvan alkulähteitä.

Etsivä löytää aina uutta: Kun kaksi jäätikköä kohtaavat päittäin laaksossa, on seurauksena aikamoinen moreenisokkelo. Ei ollut vaeltajalla helppoa kierrellä sortuvilla moreeneilla ja jalkoja syövissä märissä rinteissä. Mutta läpi päästiin ja maisemat olivat vaivan arvoiset.

Loppupäivästä pääsimme patikoimaan valtavan Reindalen-laakson märkää, mutta suhteellisen helppokulkuista tundraa. Päivän loppua kohden lämpötila oli tippunut lähemmäs nollaa ja kylmä tuuli ajoi etsimään tuulensuojaa ”pingon” takaa. (Pingo on valtava, tällä kertaa n. 50m korkea, jäälinssin muodostama kumpare, ikään kuin palsa itäsaksalaisilla kasvuhormoneilla.) Tuulensuojan sijaan löysimme suon kotamme alle, mutta packraft-lautat ja pohjakangas takasivat onneksi kuivat yöunet.

Reindalenissa oli taas aika siirtyä joen vietäväksi. Askartelimme vaellussauvoista, löytämistämme bambu-tikuista, hakuista, säärystimistä ja muista tarveaineista melat kadonneiden tilalle ja pian matkasimmekin taas kohti merta. Joki tarjosi reissun parasta melontaa ja maailmanluokan maisemia: vuoria, jäätiköitä ja kaukaisuudessa siinsi meri. Välillä luovimme kymmenien matalien haarojen sokkeloissa ja välillä meloimme vauhdikkaita kanjonimaisia osuuksia kallioseinämien välissä. Edellämme kulki koko ajan valtava hanhiparvi ja onnekkaimmat näkivät, kun luonto toimi tavallaan lokkien viedessä hanhen poikasen ja naalin napatessa laumastaan eksyneen yksilön! Ei sellaista näe joka päivä!

Homma olisi ollut todella upeaa, jos kylmä tuuli ja vesi eivät olisi imeneet kaikkea lämpöä poloisista melojista. Taukomme olivat koomisia, kun kaikki horjatelivat rantaan päästyään kankein jäsenin juoksemaan pitkin tundraa saadakseen kehonsa lämpimiksi. Lounastauon moni päätti viettää makuupussissa lämpöä keräten. Matka kuitenkin eteni ja taitoimme tuona päivänä lähes 30 kilometriä. Se olisi painavan rinkan kanssa vaativassa maastossa paljon, mutta me huijasimmekin valitsemalla vesitien.

Alunperin olimme suunnitelleet mutkaa Barentsburgin kaivoskaupunkiin, mutta alun uinnin aiheuttama rokulipäivä ja eväskassin menetys saivat meidät muuttamaan suunnitelmia – Colesbuktaan siis. Mutta eipä siinäkään ollut valittamista. Saimme vaeltaa pitkin upeita laaksoja, joissa porot ja naalit kulkivat omilla asioillaan meistä pahemmin välittämättä. Takana oli hieno merinäköala ja jalan alla jälleen tuttu ja turvallinen märkä, upottava tundra.

Jo kartalta arvelimme, että Coleselvaa olisi mahdollista meloa, ja oikeassa olimme. Joki kuljetti meitä kevyesti kohti merta auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, joten tarvetta lämmittelytauoille ei tällä kertaa ollut. Sen sijaan osalla porukkaa vatsat kurnivat sen verran, että keskustelut kääntyivät toistuvasti hanhipaistiin – olihan meillä haulikko mukana. Onnistuimme vastustamaan houkutusta.

Colesbuktasta löytyi joukko uudempia ja vanhempia neuvostoaikaisia rakennuksia, jotka olivat palvelleet läheisen Grumantbyen -hiilikaivoksen jalostuslaitoksena ja satamana sekä myöhemmin mineraalienetsintätukikohtana. Tutkimme rakennuksia aikamme ja jatkoimme matkaa kohti Longyerbyeniä, mehukkaita hampurilaisia ja kylmiä juomia.

Päivän lopulla ehdimme vielä tutustumaan Vladimir Rusanovin 1912 rakennuttamaan tupaan (Rusanovodden), joka toimii nykyään pienenä ”museona” ja autiotupana. Leiriydyimme Grumantbyeniin kulkeneen vanhan rautatien varrelle kerrassaan upeaan paikkaan jyrkänteen reunalle: edessä aukeni lähes koko Isfjorden-vuono vuorineen ja jäätikköineen keskiyön auringon loistaessa kuin keskipäivällä ikään.

Viimeisen yön unet jäivät lyhyiksi, jotta ehtisimme valitsemamme rantareitin läpi laskuveden aikaan. Alppistartti ei juurikaan haitannut, kun sää suosi ja ihmeteltävää riitti: Grumantbyeniin vienyt junarata kulki lähes koko matkan lautarakenteisen ”tunnelin” sisällä, josta pääosa oli vielä pystyssä. Ennen varsinaista Grumantin laaksoa rautatie sukelsi umpeen jäätyneeseen tunneliin, joten me kipusimme ja laskeuduimme jyrkähkön irtokivirinteen yli hylättyyn kaivoskylään. Ehdimme tutkia tovin jo varsin huonokuntoisia rakennuksia ja yllättäen edelleen avointa kaivosta, kunnes laskuvesi avasi meille tien kohti Longyerbyeniä.

Rantaraittia oli pääosin mukava kulkea, mutta paikoin reitti oli kapea ja yhtään huonommalla säällä (tai huonommalla ajoituksella), ei hommasta olisi tullut mitään (myöhemmin kuulimme, että rinteiltä on käyty veneellä noutamassa jumiin jäänyttä porukkaa). Vasemmalla meri, oikealla kallio ja pään päällä jyrkänne, jolta tippuneet kivet muistuttivat reitillämme piilevistä vaaroista.

Lopulta eteen tuli viimeinen kallio, jonka kohdalla vaihtoehdot olivat melonta tai kahlaaminen/uiminen, joten täytimme lauttamme ja meloimme viimeisen kilometrin tien päähän. Viimeinen, vapaaehtoinen, pulahdus Jäämeressä ja taksin tilaaminen. Taksia ei kuitenkaan kuulunut, joten saimme vielä tunnin ajan kehittää rakkoja jalkapohjiimme marssimalla tietä kohti lentokenttää, josta mittariauto vei meidät ansaituille hampurilaisille.

Olipa se seikkailu!

11 päivää Huippuvuorten arktista luontoa: villiä ja syrjäistä, mutta myös täynnä pienempiä ja suurempia jälkiä ihmisten toiveikkaista toimista. Maisemat olivat mahtavia ja säät suosivat suurimman osan ajasta. Vaeltaminen oli paikoin raskasta ja melonta paikoin mahtavaa. Ehkäpä vaellus oli kokonaisuudessaan raskaampi kuin odotimme, mutta myös paljon antoisampi.

PS. Jos edellä ollut kertomus ennemminkin sytytti kiinnostuksesi kuin säikäytti, kannattaa seurata kesän 2016 tarjontaa. Taidanpa alkaa opastamaan Huippuvuorille myös kesäreissuja. On se sen verran mahtava paikka.

– Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikka